Kategoria: Euroopan unioni

A new initiative about scoring products regarding corporate responsibility, carbon trade and quality

I have some ideas how Omnibus, an initiative of European comission, can be realized in a fair way.

I do not see why also right wing parties would not accept this. I am rather green, I have 25 years experience on ethics of clothing sector from an Finnish NGO standpoint.

This totally leaves the companies room for maneuver, the most clever ones would be rewarded. At least my country, Finland, many companies already work quite ethically and would support this.

Product safety is one part of quality, which is relevant for restricting foreign ultra fast fashion companies taking a big part of European markets: SheIn, Temu, Wish and others. Maybe that was the reason why the corporate responsibility directive was popular last time.

My proposal as a EU citizen for Omnibus translated:

It seems that emissions trading has been developed on the spot, when the whole system should be renewed. There should be no free emission rights and the mechanisms and concepts related to them are complicated.

Maybe some kind of scoring system is needed instead of an auction? Now the slack has been taken up, so to speak, and in the future achieving the targets will require harder work than before. The time is ripe for new openings.

Sectors of the economy pollute different amounts. Emission targets should be defined separately for each sector or actually for each product group, depending on how much they pollute. The carbon footprint of different products has already been calculated, starting with tomatoes.

Emission targets, corporate social and environmental responsibility and quality could be set by scoring and the scores could be the same regardless of the country in which the companies are located and the production takes place. Least developed countries could get easier access to the EU market through scoring, but they would also have to pay a little for emission rights.

I think that nobody should get emission allowances for free. Now they are distributed freely.

The scores could work like the Nordic Swan Ecolabel, whose criteria include environmental responsibility, social responsibility and quality. There are over 15,000 Swan-labelled products and services on the Finnish market.

The criteria already exist. The Swan Ecolabel awards the most responsible products in their product group. That could also be a good operating principle for distributing emission allowances. The Swan Ecolabel criteria are set so that only 20–30 percent of the products or services in the product group can pass them. In a way, the market mechanism ensures that companies push each other to be more ethical and the Swan Ecolabel then accepts the strictest ones.

Emission allowances could be scored in a similar way, with companies competing for emission allowances and the cleverest would be rewarded.

The environmental responsibility, social responsibility and quality of companies could be baked into this.

That could be exactly the idea behind the Commission’s new Omnibus project.

Background:

This proposal would tackle taxes for companies inside EU and customs for companies outside EU. I call it fair, both should address corporate social and environmental responsibility, carbon trade and quality.

It would be fair also for example for clothing factories in India. They might have a couple options in sustainability transformation, which otherwise causes unemployment: they can raise the quality of products and/or ask for more money for the products.

Regarding small and medium sized businesses (inside EU market) family companies are naturally less responsible or more responsible than enlisted companies at least when speaking about transparency. The families do with their companies what they want opposite to enlisted corporations who need to report and attract also new owners.

This idea is quite flexible and comprehensive. The scores would be given politically. That makes it flexible. The criteria behind the scores would be outlined as the Ecolable does, by public hearings. It leaves the companies room for maneuver, the most clever ones would be rewarded, but all the companies should pay something always.

Products produced by forced labour and child labour should not enter the EU markets. There would still be the 3. pillar on Ruggie principles, the possibility for raising lawsuits against companies who do not deliver. Food products would be left outside, if desired.

The companies should know what is happening in their supply chains anyway.

This would be one kind of green protectionism. Protectionism is gaining ground again not least because Donald Trump is striving to it. There are many signs of protectionism rising also outside USA.

– Outi Moilala

Independent researcher

Uusi avaus: pisteytys avuksi yritysvastuuseen, päästökauppaan ja laatuun

Päästöoikeuksia ei pitäisi saada ilmaiseksi

Kun vihreä siirtymä vie työpaikkoja, kehittyvien maiden yritysten esimerkiksi vaatealalla kannattaisi satsata laatuun. Niillä ei ole hirveästi vaihtoehtoja, ehkä vain se laatu ja korkeamman hinnan pyytäminen tuotteista. Laadun parantaminen olisi hyvä myös ympäristön kannalta.

Huonompaa laatua olevien ultrapikamuotiyritysten Euroopan-valloitus on sujunut niin tehokkaasti, että yritysvastuudirektiivi meni EU:ssa läpi aiemmin. Nyt se on avattu uudestaan käsittelyyn ja tässä on mahdollisuus yhdistää päästökauppa, laatu ja yritysten sosiaalinen ja ympäristövastuu.

Paikka paikan päällä

Päästökaupassa systeemiä on korjattu purkkaperiaatteella, kun epäkohtia on pyritty korjaamaan, vaikka itse asetelma pitäisi uusia.

Nykyisessä huutokauppamekanismissa valtio maksaa sille yritykselle, joka pystyy sitomaan tietyn määrän hiilidioksidia edullisimpaan hintaan. Hieman yli puolet päästöoikeuksista on lähtökohtaisesti tarkoitettu huutokaupattavaksi ja yhteensä 57 prosenttia yleisistä päästöoikeuksista huutokaupataan.

Loput eli noin puolet (43 prosenttia) päästöoikeuksista jaetaan ilmaiseksi. Päästöoikeuksia jaetaan maksutta niille päästökaupassa mukana oleville toimialoille, jotka siirtävät tuotantoa herkästi päästöjä löyhemmin rajoittaviin maihin: Ilmaiseksi voi valmistaa tuotteita, jotka on tehty raudasta ja teräksestä, alumiinista ja sementistä ja toisaalta se koskee myös lannoitteita ja vetyä sekä tuontisähköä.

Tapahtuu hiilivuotoa, kun yritykset siirtävät tuotantoaan EU:n ulkopuolelle maihin, jotka eivät ole yhtä tiukkoja päästöjen suhteen.

Päästökauppakauden (2021-2030) loppua kohden ilmaisjaon osuus vähenee ja huutokaupan osuus kasvaa. Ilmaiset päästöoikeudet poistuvat vähitellen markkinoilta vuoteen 2034 mennessä.

Euroopan komissio esitti hiilirajamekanismia, jolla asetetaan tietyille EU:n ulkopuolelta tuoduille tuotteille hiilitulleja. Tämä sen vuoksi, etteivät EU-alueen yritykset joutuisi maksamaan päästöoikeuksistaan enempää kuin kolmansissa maissa valmistavat yritykset, joiden siis ei tarvitsisi maksaa.

Uusi avaus: pisteytys

Vaikuttaa siltä, että päästökauppaa on kehitetty paikka paikan päälle, kun koko systeemi pitäisi uusia. Ilmaisia päästöoikeuksia ei saisi olla ja mekanismit ja niihin liittyvät käsitteet ovat monimutkaisia.

Ehkä tarvittaisiin jonkilainen pisteytys pelkän huutokaupan sijaan? Nyt on otettu niin sanotusti löysät pois, jatkossa tavoitteisiin pääseminen on kovemman työn takana kuin tähän mennessä. Aika on kypsä uusille avauksille.

Talouden alat saastuttavat eri verran. Jokaiselle alalle tai oikeastaan tuotteelle pitäisi määritellä päästötavoitteet erikseen sen mukaan, kuinka paljon ne saastuttavat. Eri tuotteiden hiilijalanjälki onkin jo laskettu tomaateista alkaen.

Päästötavoitteet voisi tehdä pisteyttämällä ja pisteet voisivat olla samoja riippumatta siitä, missä maassa yritykset ovat ja tuotanto tapahtuu. Toki tomaattien viljeleminen suomalaisessa kasvihuoneessa on eri asia kuin Espanjan auringon alla.

Vähiten kehittyneet maat voisivat saada pisteytyksessä helpotetun pääsyn EU:n markkinoille, mutta niidenkin pitäisi maksaa päästöoikeuksista vähän.

Mielestäni siis minkään ei pitäisi saada päästöoikeuksia ilmaiseksi. Nyt niitä jaellaan vapaasti.

Laskelmat ovat olemassa

Pisteet voisivat toimia vähän niin kuin Pohjoismainen Joutsenmerkki, jonka kriteereihin kuuluu ympäristövastuu, sosiaalinen vastuu ja laatu. Joutsenmerkittyjä tuotteita ja palveluita on Suomen markkinoilla yli 15 000 kappaletta. Kriteerit ovat siis jo olemassa.

Joutsenmerkin saavat tuoteryhmänsä vastuullisimmat tuotteet. Sekin voisi olla hyvä toimintaperiaate päästöoikeuksien jaossa. Joutsenmerkin kriteerit pyritään asettamaan siten, että vain 20-30 prosenttia tuoteryhmän tuotteista tai palveluista pystyy läpäisemään ne. Markkinamekanismi tavallaan pitää huolen siitä, että yritykset kirittävät toisiaan eettisyydessä ja Joutsenmerkki hyväksyy sitten tiukimmat.

Päästöoikeudet voisi pisteyttää samantapaisesti, yritykset kilpailisivat päästöoikeuksista keskenään ja nokkelin palkittaisiin.

Yritysten ympäristövastuu ja sosiaalinen vastuu myös tuontikaupan saralla, päästökauppa sekä tuotteiden laatu voitaisiin siis leipoa tähän sisään.

Pisteet toimisivat EU-alueen ulkopuolisille yrityksille vihreinä tulleina ja kiintiöinä ja EU:n sisällä toimiville yrityksille veroina. Toivottavasti se on juuri komission uuden Omnibus-hankkeen idea. Omnibusista on tihkunut vasta vähän tietoa.

Outi Moilala

VTM, Vapaa tutkija

Yritysvastuudirektiivin vaietut taustat

Ultrapikamuoti ja unohdetut miehet

Julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipideosastolla 19.2.2025: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000011024422.html

Parikymppinen aiempi kämppikseni osti Sheinistä kolmet nappikuulokkeet kerralla, kun niin halvalla sai. Hän varautui niiden hajoamiseen ja piti sitä ihan normaalina. Niin ne sitten myös hajosivat.

Sheinin, Temun ja Wishin hinnat on poljettu pohjaan ja välikädet on minimoitu: kuluttajille toimitetaan tuotteet suoraan kiinalaisilta tehtailta.

Jokaisen uuden vaatteen pitäisi olla lempivaate. Ympäristö ei yksinkertaisesti kestä tätä. Eikä monen kukkaro sen puoleen. Osamaksulla on liian helppo ostaa ja vaatteiden sovittaminen on tehty usein mahdottomaksi.

Voinko kuitenkaan hyvällä omallatunnolla suositella kulutuksen vähentämistä? Riippumatta siitä, ovatko kuluttajat ympäristötietoisia vai ei, mitä vaihtoehtoja aasialaisille ompelijoille tässä skenaariossa jää? Vai jatkuuko krääsäralli?

Olen pyöritellyt ajatusta siitä, mitä globaalin Etelän vaatetusyrityksille ja miksei myös muiden alojen yrityksille käy, kun kauppavirrat toivottavasti pienenevät kestävyysmurroksen myötä. Työpaikkoja lähtee Aasiassa, jos ja kun kuluttajat alkavat kiristellä kukkaronnyörejään tai alkavat suosia Euroopassa tehtyä.

Nähdäkseni tässä jää Etelän tehtaille itse asiassa yksi ainoa mahdollinen, mutta myös hyvä vaihtoehto: laatuun satsaaminen. Intialaiset tehtaat ovat vieläkin kaukana länsimaisesta laadusta. Ei enää krääsää!

Yritysvastuudirektiivin vaietut taustat

Myös vastuullisuus alkaa olla ehto Euroopan markkinoille pääsyyn eikä vähiten yritysvastuudirektiivin vuoksi.

Ensinnäkin, veikkaan, että niin sanottu yritysvastuudirektiivi meni Euroopan parlamentissa läpi siksi, että Shein, Temu, Wish ja muut vastaavat valloittivat Euroopan markkinoita hyvin nopeasti. Shein ja Temu ovat kiinalaisia, Wish yhdysvaltalainen. Direktiivi koskee myös isoja EU:n ulkopuolisia yrityksiä. Niiden on siis tutkittava ja estettävä aktiivisesti mahdollisia ihmisoikeusloukkauksia tuotantoketjuissaan. Myös ympäristövastuu pitää ottaa vakavasti.

Olen lukenut muutaman markkina-analyysin ultrapikamuotiyrityksistä ja niissä oli unohtunut se, että ne myyvät myös isoja kokoja. Tai oikeastaan mitä vain, mitä kuluttajat ostavat, koska ne nojaavat algoritmeihin. Joka toisella suomalaisella on ollut vaikeuksia löytää sopivan kokoisia vaatteita tai kenkiä, siispä markkinarakoa riittää. Tai riitti.

Tilkityt markkinaraot

Länsimaiset yritykset ovat varjelleet tietoa kuluttajien mausta itsellään. Brändääminen ja suunnittelu liittyvät yhteen ja ne ovat olleet niitä työvaiheita, jotka tuottavat eniten voittoa. Vuosia sitten suomalaisyritysten edustajat arvioivat, että aasialaiset eivät osaa brändätä, mutta se ratkesikin näin, algoritmeilla.

Kuten asiaa tutkineiden järjestöjen sivuilla lukee, mikään näistä ultrapikamuotiyrityksistä ei kerro vastuullisuudestaan oikeastaan mitään.

Kiinnostavinta on, että Temu on erityisesti yli 60-vuotiaiden miesten suosiossa Suomessa. Heillehän ei ole ollut suunnilleen tarjolla muuta halpavaatetta kuin Dressmann. He ostavat myös kaikenlaisia hilavitkuttimia. Nyt tuli nekin markkinaraot tilkittyä.

Kirjassani Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita vuodelta 2013 esitin lopussa juuri tuon saman vanhan tutkimuksen, jossa sanotaan, että puolella suomalaisista kuluttajista on ollut ainakin ajoittain vaikeuksia löytää sopivan kokoisia kenkiä tai vaatteita. Isoja kokoja tarvitaan. Myös pieniä.

Kumman puolen otat? Laadun vai ultrapikamuodin?