Ultrapikamuoti ja unohdetut miehet
Julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipideosastolla 19.2.2025: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000011024422.html
Parikymppinen aiempi kämppikseni osti Sheinistä kolmet nappikuulokkeet kerralla, kun niin halvalla sai. Hän varautui niiden hajoamiseen ja piti sitä ihan normaalina. Niin ne sitten myös hajosivat.
Sheinin, Temun ja Wishin hinnat on poljettu pohjaan ja välikädet on minimoitu: kuluttajille toimitetaan tuotteet suoraan kiinalaisilta tehtailta.
Jokaisen uuden vaatteen pitäisi olla lempivaate. Ympäristö ei yksinkertaisesti kestä tätä. Eikä monen kukkaro sen puoleen. Osamaksulla on liian helppo ostaa ja vaatteiden sovittaminen on tehty usein mahdottomaksi.
Voinko kuitenkaan hyvällä omallatunnolla suositella kulutuksen vähentämistä? Riippumatta siitä, ovatko kuluttajat ympäristötietoisia vai ei, mitä vaihtoehtoja aasialaisille ompelijoille tässä skenaariossa jää? Vai jatkuuko krääsäralli?
Olen pyöritellyt ajatusta siitä, mitä globaalin Etelän vaatetusyrityksille ja miksei myös muiden alojen yrityksille käy, kun kauppavirrat toivottavasti pienenevät kestävyysmurroksen myötä. Työpaikkoja lähtee Aasiassa, jos ja kun kuluttajat alkavat kiristellä kukkaronnyörejään tai alkavat suosia Euroopassa tehtyä.
Nähdäkseni tässä jää Etelän tehtaille itse asiassa yksi ainoa mahdollinen, mutta myös hyvä vaihtoehto: laatuun satsaaminen. Intialaiset tehtaat ovat vieläkin kaukana länsimaisesta laadusta. Ei enää krääsää!
Yritysvastuudirektiivin vaietut taustat
Myös vastuullisuus alkaa olla ehto Euroopan markkinoille pääsyyn eikä vähiten yritysvastuudirektiivin vuoksi.
Ensinnäkin, veikkaan, että niin sanottu yritysvastuudirektiivi meni Euroopan parlamentissa läpi siksi, että Shein, Temu, Wish ja muut vastaavat valloittivat Euroopan markkinoita hyvin nopeasti. Shein ja Temu ovat kiinalaisia, Wish yhdysvaltalainen. Direktiivi koskee myös isoja EU:n ulkopuolisia yrityksiä. Niiden on siis tutkittava ja estettävä aktiivisesti mahdollisia ihmisoikeusloukkauksia tuotantoketjuissaan. Myös ympäristövastuu pitää ottaa vakavasti.
Olen lukenut muutaman markkina-analyysin ultrapikamuotiyrityksistä ja niissä oli unohtunut se, että ne myyvät myös isoja kokoja. Tai oikeastaan mitä vain, mitä kuluttajat ostavat, koska ne nojaavat algoritmeihin. Joka toisella suomalaisella on ollut vaikeuksia löytää sopivan kokoisia vaatteita tai kenkiä, siispä markkinarakoa riittää. Tai riitti.
Tilkityt markkinaraot
Länsimaiset yritykset ovat varjelleet tietoa kuluttajien mausta itsellään. Brändääminen ja suunnittelu liittyvät yhteen ja ne ovat olleet niitä työvaiheita, jotka tuottavat eniten voittoa. Vuosia sitten suomalaisyritysten edustajat arvioivat, että aasialaiset eivät osaa brändätä, mutta se ratkesikin näin, algoritmeilla.
Kuten asiaa tutkineiden järjestöjen sivuilla lukee, mikään näistä ultrapikamuotiyrityksistä ei kerro vastuullisuudestaan oikeastaan mitään.
Kiinnostavinta on, että Temu on erityisesti yli 60-vuotiaiden miesten suosiossa Suomessa. Heillehän ei ole ollut suunnilleen tarjolla muuta halpavaatetta kuin Dressmann. He ostavat myös kaikenlaisia hilavitkuttimia. Nyt tuli nekin markkinaraot tilkittyä.
Kirjassani Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita vuodelta 2013 esitin lopussa juuri tuon saman vanhan tutkimuksen, jossa sanotaan, että puolella suomalaisista kuluttajista on ollut ainakin ajoittain vaikeuksia löytää sopivan kokoisia kenkiä tai vaatteita. Isoja kokoja tarvitaan. Myös pieniä.
Kumman puolen otat? Laadun vai ultrapikamuodin?