Tekijä: Outi Moilala

Olen Outi Moilala, nelikymppinen helsinkiläinen kirjailija, joka välittää paljon nuorista. Kokeilen aina uusia asioita ja harrastan laulamista, valokuvausta ja purjehdusta.

Graduni: kaupan ja teollisuuden yritysten vastakkainasettelu

Ulkoministeriön Kauppapolitiikka-lehti julkaisi graduni pohjalta tehdyn tekstin Vapaasti kaupasta -verkkojulkaisuna osoitteessa https://kauppapolitiikka.fi/vaatekaupan-ja-teollisuuden-yritykset-napit-vastakkain/

Tutkielman otsikko on ”Suomen vaatealan muutokset, kansainvälistyminen ja valtasuhteet”. Se on tarkistettu Helsingin yliopistossa vuonna 2006. Tässä on sen alkuperäinen tiivistelmä.

Graduni käsittelee suomalaisen vaatekaupan ja vaatetusteollisuuden valtasuhteita etujärjestöjen kautta.

Vaatealalla on tapahtunut suuria muutoksia. Ompelijoiden työpaikat hävisivät halvemman työvoiman maihin jo 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Vaatetusteollisuuden yritysten toiminta on muuttunut valmistajista tilaajiksi, suunnittelijoiksi ja markkinoijiksi.

Myös vaatteiden tukkukauppaa harjoittaneiden yritysten toiminnassa on tapahtunut muutos: Tukut ovat muuttuneet ostajista suunnittelijoiksi, brändien rakentajiksi ja markkinoijiksi.

Toisin sanoen teollisuuden ja kaupan yritysten toiminta on muuttunut keskenään samanlaiseksi. Muutos ei ole kuitenkaan tapahtunut ilman ongelmia, vaan lukuisat vaatetusteollisuuden yritykset menivät konkurssiin 90-luvulla.

Tutkimusote on pääosin laadullinen. Aineistona ovat vaatealan etujärjestöjen edustajien haastattelut. Aineistossa on myös Suomen ja Euroopan laajuisten etujärjestöjen julkaisuja sekä perustilastoja.

Vaatealan etujärjestöjen suhteiden tutkimista on peräänkuuluttanut kulutustutkija Aulikki Pohjonen. Pohjonen totesi 90-luvun puolivälissä tekemässään selvityksessä, että alan etujärjestöillä oli suuret intressiristiriidat teollisuuden vaatiessa kaupan esteitä ja tukkujen ajaessa niiden poistamista.

Käsillä olevan tutkielman aineiston perusteella intressiristiriidat ovat olleet voimissaan 80-luvun puolivälistä 90-luvun loppuun. Ompelutyön Suomesta pois siirtymisen vaikutuksesta vaatetusteollisuuden etujärjestön kanta on muuttunut kaupan esteitä kannattavasta niiden poistamista ajavaan.

Vastakkainasettelu on hävinnyt. Alojen väliset valtasuhteet ovat muuttuneet ostajille eli kaupan yrityksille edullisiksi valmistajien kustannuksella.

Yhdysvaltalaisen sosiologin Gary Gereffin tutkimusten perusteella vaateala on ollut 70-luvulta lähtien tyypillisesti sellainen, jossa ostajalla on suurempi valta kuin valmistajalla. Väitteeseen liittyy olennaisesti se, että korkeiden työvoimakustannusten maissa sijaitseville kaupoille valmistavat yritykset ovat olleet 70-luvulta lähtien halvemman työvoiman maissa.

Suomen vaateala on alkanut muistuttaa Gereffin antamaa kuvaa 90-luvulla. Kaupan alalla on ollut siitä lähtien enemmän valtaa kuin teollisuudella.

Tulokset ovat Gereffin kuvausten mukaisia myös sen suhteen, että ostajan valta suhteessa valmistajiin kasvaa jatkuvasti. Trendit ovat nopeutuneet, sesongit lisääntyneet ja sarjat eli valmistusmäärät pienentyneet. Varastointi on siirtynyt kaupalta valmistajan kontolle ja myyjän brändeillä markkinointi on tullut alkuperämaalla myymisen tilalle. Lisäksi vaatteiden hinnat ovat laskeneet.

Valmistajayritysten työntekijöistä sekä ympäristön tilasta huolestuneet järjestöt ovat peräänkuuluttaneet ostajayritysten vastuuta. Jotta parannuksia voitaisiin saada aikaan, ostajien tulisi löysentää niskalenkkiään valmistajista esimerkiksi suosimalla pidempiä liikesuhteita.

Vuonna 2022 tyylivirheistä korjattu versio on luettavissa kokonaan osoitteessa:

https://www.vastuututkimus.fi/GRADULOPULLINENkorjattutii20220320.pdf

Osa-aikatyö ratkaisisi monta ongelmaa

On kestämätöntä, että osa raataa pitkää päivää ja toiset eivät saa töitä. Ei tarvitsisi olla erityistä syytä, kuten pienet lapset tai korkea ikä, vaan jokaisen työntekijän kuuluisi saada halutessaan osa-aikatyö.

Jotkut jaksavat luonnostaan työskennellä enemmän kuin 38 tuntia viikossa, jotkut jaksavat vähemmän. Osa-aikaisuuden lisääminen olisi win-win-win-win ja ratkaisisi ainakin osittain monta ongelmaa:

– Työttömyys vähenisi olennaisesti

– Tulojen jakautuessa tasaisemmin hyvinvointi lisääntyisi

– Työntekijät olisivat terveempiä, levänneitä ja onnellisempia

– Osatyökykyiset pääsisivät helpommin töihin

– Lapsia ja omaisia voitaisiin hoitaa enemmän kotona

– Tulojen jakautuessa tasaisemmin myös ympäristön kuormitus vähenisi

– Syrjäytyminen, väkivaltaisuus ja turvattomuus vähenisi, kun työttömät pääsisivät tekemään mielekästä työtä

– Monet ajattelevat ”sitten, kun” -ajatuksia.  ”Raadan nyt ja elän elämääni sitten, kun olen kerännyt tarpeeksi rahaa”. Eikö kannattaisi ennemminkin elää koko ajan?

Esimerkiksi Helsingin kaupunki ei ole tehnyt erityistä päätöstä osa-aikatyön lisäämiseksi. Osa-aikatyön tekemistä säädellään kaupungin työ- ja virkasuhteissa laeilla ja työehtosopimuksilla. Vielä vuosia sitten ystäväni halusi tehdä työtä osa-aikaisesti, koska hän suomentaa muuna aikana kirjoja, mutta hänen työnantajansa, Helsingin kaupunki, ei tunnistanut osa-aikaisia työsopimuksia.

Osa-aikaisuudesta päätetään kolmikantaisesti, jos kolmikanta on vielä olemassa. Olen jo ehdottanut tätä osa-aikatyön agendaa ammattiliitoille ja yritysten etujärjestöille. Tiettävästi myös entinen pääministeri Sanna Marin sekä vasemmistoliiton Li Andersson kannattavat neljän päivän työviikkoa tai vaihtoehtoisesti kuuden tunnin päiviä.

Mielestäni osa-aikaisten työsopimusten takaaminen kaikille halukkaille olisi tärkein yksittäinen työllisyystoimenpide.

Osa-aikaisuus voisi olla myös osa-aikaisempaa kuin tuo Marinin mainitsema 30 tuntia viikossa. Jos työntekijä haluaa, mielestäni hänelle pitäisi taata vaikka puolikas työaika.

En usko, että yksityiset työnantajat kannattaa pakottaa palkkaamaan enempää osa-aikaisia, mutta julkinen sektori työnantajana nyt ainakin voisi tehdä sen.

Mielestäni kannattaisi tehdä työnantajamaksujen uudelleen harkinta osa-aikaisuuden edistämiseksi. Palkkojen ei välttämättä tarvitse pysyä työmäärän vähentyessä samoina, vaan palkkoja voitaisiin mielestäni laskea suhteessa työn määrään. Teoreettisessa esimerkissä kampaajalla asiakas maksaisi saman verran, mutta puolessa välissä kampaaja vaihtuisi levänneeseen työntekijään.

Vasemmistopuolueiden ja ammattiliittojen päättäjät ovat kannattaneet nelipäiväistä työviikkkoa varsinkin, jos palkat pysyisivät samoina kuin täydellä työajalla. Yrittäjien edustajat taas ajattelevat, että palkkojen pitäisi laskea tuntimäärien mukana samassa suhteessa.

Ehdotankin, että he neuvottelisivat vielä. Todellisuus ei ole joko-tai vaan jotakin siltä väliltä. Palkat voisivat olla joustavasti kaikkea täydestä palkasta suhteellisesti saman suuruisiksi kuin työajan vähentäminen olisi. Jotkut yritykset saattavat arvostaa työntekijöitään niin paljon, että maksaisivat täydestä työajasta!

Lisäksi, kuten Osmo Soininvaara kirjassaan Vauraus ja aika toi esiin, progressiivinen verotus saa aikaan sen, että lyhennetyn työajan vaikutus palkkaan on suhteessa pienempi kuin tuntipalkasta laskien olisi.

Kaupan alalla on enemmän osa-aikaisuutta kuin työntekijät haluavat. Kaupan alan tessiä voisi käyttää mallina. Toinen ystäväni kertoi, että esimerkiksi Lontoossa kaksi opettajaa voi hakea yhdessä yhden opettajan paikkaa. Sieltäkin saattaisi löytyä malli, jonka mukaan edetä.

Yksi idea tähän liittyen voisi olla palautepuhelin, eli numero, johon voi soittaa, jos (julkinen) työnantaja ei salli osa-aikatyötä.

Onneksi tuntitöitä on voinut aina tehdä. Myöskään nollatuntisopimukset eivät aina ole ongelma, toisin kuin monesti julkisuudessa on esitetty. Jotkut haluavat tehdä työtä vähän ja joustavasti. Syitä nollatuntisopimuksen vastaanottamiseen voi olla monia, toimeentulo saattaa tulla jostakin muusta lähteestä, kuten vaikkapa eläkkeistä, tai varallisuutta on saattanut kertyä.

Yritysvastuudirektiivin vaietut taustat

Ultrapikamuoti ja unohdetut miehet

Julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien mielipideosastolla 19.2.2025: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000011024422.html

Parikymppinen aiempi kämppikseni osti Sheinistä kolmet nappikuulokkeet kerralla, kun niin halvalla sai. Hän varautui niiden hajoamiseen ja piti sitä ihan normaalina. Niin ne sitten myös hajosivat.

Sheinin, Temun ja Wishin hinnat on poljettu pohjaan ja välikädet on minimoitu: kuluttajille toimitetaan tuotteet suoraan kiinalaisilta tehtailta.

Jokaisen uuden vaatteen pitäisi olla lempivaate. Ympäristö ei yksinkertaisesti kestä tätä. Eikä monen kukkaro sen puoleen. Osamaksulla on liian helppo ostaa ja vaatteiden sovittaminen on tehty usein mahdottomaksi.

Voinko kuitenkaan hyvällä omallatunnolla suositella kulutuksen vähentämistä? Riippumatta siitä, ovatko kuluttajat ympäristötietoisia vai ei, mitä vaihtoehtoja aasialaisille ompelijoille tässä skenaariossa jää? Vai jatkuuko krääsäralli?

Olen pyöritellyt ajatusta siitä, mitä globaalin Etelän vaatetusyrityksille ja miksei myös muiden alojen yrityksille käy, kun kauppavirrat toivottavasti pienenevät kestävyysmurroksen myötä. Työpaikkoja lähtee Aasiassa, jos ja kun kuluttajat alkavat kiristellä kukkaronnyörejään tai alkavat suosia Euroopassa tehtyä.

Nähdäkseni tässä jää Etelän tehtaille itse asiassa yksi ainoa mahdollinen, mutta myös hyvä vaihtoehto: laatuun satsaaminen. Intialaiset tehtaat ovat vieläkin kaukana länsimaisesta laadusta. Ei enää krääsää!

Yritysvastuudirektiivin vaietut taustat

Myös vastuullisuus alkaa olla ehto Euroopan markkinoille pääsyyn eikä vähiten yritysvastuudirektiivin vuoksi.

Ensinnäkin, veikkaan, että niin sanottu yritysvastuudirektiivi meni Euroopan parlamentissa läpi siksi, että Shein, Temu, Wish ja muut vastaavat valloittivat Euroopan markkinoita hyvin nopeasti. Shein ja Temu ovat kiinalaisia, Wish yhdysvaltalainen. Direktiivi koskee myös isoja EU:n ulkopuolisia yrityksiä. Niiden on siis tutkittava ja estettävä aktiivisesti mahdollisia ihmisoikeusloukkauksia tuotantoketjuissaan. Myös ympäristövastuu pitää ottaa vakavasti.

Olen lukenut muutaman markkina-analyysin ultrapikamuotiyrityksistä ja niissä oli unohtunut se, että ne myyvät myös isoja kokoja. Tai oikeastaan mitä vain, mitä kuluttajat ostavat, koska ne nojaavat algoritmeihin. Joka toisella suomalaisella on ollut vaikeuksia löytää sopivan kokoisia vaatteita tai kenkiä, siispä markkinarakoa riittää. Tai riitti.

Tilkityt markkinaraot

Länsimaiset yritykset ovat varjelleet tietoa kuluttajien mausta itsellään. Brändääminen ja suunnittelu liittyvät yhteen ja ne ovat olleet niitä työvaiheita, jotka tuottavat eniten voittoa. Vuosia sitten suomalaisyritysten edustajat arvioivat, että aasialaiset eivät osaa brändätä, mutta se ratkesikin näin, algoritmeilla.

Kuten asiaa tutkineiden järjestöjen sivuilla lukee, mikään näistä ultrapikamuotiyrityksistä ei kerro vastuullisuudestaan oikeastaan mitään.

Kiinnostavinta on, että Temu on erityisesti yli 60-vuotiaiden miesten suosiossa Suomessa. Heillehän ei ole ollut suunnilleen tarjolla muuta halpavaatetta kuin Dressmann. He ostavat myös kaikenlaisia hilavitkuttimia. Nyt tuli nekin markkinaraot tilkittyä.

Kirjassani Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita vuodelta 2013 esitin lopussa juuri tuon saman vanhan tutkimuksen, jossa sanotaan, että puolella suomalaisista kuluttajista on ollut ainakin ajoittain vaikeuksia löytää sopivan kokoisia kenkiä tai vaatteita. Isoja kokoja tarvitaan. Myös pieniä.

Kumman puolen otat? Laadun vai ultrapikamuodin?

Minulla on asiaa

…eikä ihan vähän. Saan julkaista näin, mitä haluan!

Käsittelen globaaleja aiheita, kuten kehitys, köyhyys, yritysvastuu, kauppapolitiikka ja ympäristön tila, ja sydäntäni lähinnä on erityisesti Aasia. Olen yhden naisen tietotoimisto.

Minulla ei ole ollut tapana vierastaa suhmuja. Joita vaikuttaa olevan paljon. Uutistoimistot unohtavat monesti tärkeitäkin aiheita, esimerkiksi EU:n päätöksistä harvoin kuulee mitään, vaikka iso osa elämäämme vaikuttavista päätöksistä tehdään siellä.

Juttujani voi ostaa ja tilata ja minuun saa yhteyden vaikka alareunan kommenttilaatikon kautta. Kommentit ovat oikein tervetulleita, ja tarkistan ne ennen julkaisua!

Olen kirjoittanut vaatteiden eettisyydestä Inton vuonna 2013 kustantaman tietokirjan nimeltä Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita.

Tämä on neljäs blogisivustoni. Ne muut ovat:

Ensimmäisen aloitin vuonna 2009, suunnilleen samoista aiheista kuin nyt. https://outimoilala.blogspot.com

Toinen blogisivustoni Vihreän langan sivuilla vuodelta 2011 on jo suljettu ja se käsitteli vaatteiden eettisyyttä: https://www.vihrealanka.fi/blogi/vikatikki

Kolmas käsittelee terveyttä: https://neuvot.fi

Julkaisujani, kuten selvityksiä yritysvastuusta on koostetusti verkkosivuillani: https://www.vastuututkimus.fi/

Tämä nykyinen blogisivusto käsittelee laajemmin taloutta kuin nuo aiemmat, jotka keskittyvät melkein pelkästään vaatetusalan yritysvastuuseen.

Tiedän, että varsinkin monet nuoret ovat kyllästyneet kaupallisuuteen. Minulla ei ole, enkä aio ottaa, sponsoreita.

Mietin vain, että täytyykö kaikki tehdä itse? Olen sosiologi ja vapaa tutkija, ja työni on akateemisen tutkimuksen ja tutkivan journalisimin välitä. Minulle on sanottu, että tutkijoiden tehtävä on pureskella tietoa ja tehdä sitä tunnetuksi. Maailmassa on järkeä. Joten tässä sitä nyt tulee.